Hyvä riita on parempi kuin huono hiljaisuus

Asiat riitelevät, eivät ihmiset - paskapuhetta. Riidassa riitelevät aina ihmiset, ei kai se mikään riita muuten olisi. Ja riitely on parhaimmillaan välittämistä - keskustelu, joka kannattaa käydä.

Itse olen harrastanut riitelyä sen kaikissa muodoissa; olen ollut ilkeämielinen nalkuttaja, ovia paiskova räyhääjä, marttyyri, itkevä urhi, järkevä argumentoija, vittuilija, manipuloija, vastuunvälttäjä ja valehteleva paskiainen. Draamankaareni ennustettavuus on edelleen yllättävän heikko.

Nuorempana olin tyyliltäni harkitsemattoman äkkijyrkkä. Vastapuoli tainnutettiin keinolla millä hyvänsä. Minulle oli hirvittävän tärkeää kuka riidan aloitti. Se, joka sen aloitti, jumaliste sen myös lopetti. Väkivaltaa en kuitenkaan harrastanut.

Nykyään olen tavoitehakuinen. Odotan vastapuolelta selkeää vastusta - haastetta ja vastausta hätähuutooni. Luontevimpana koen syyllistäjän roolin, vaikka pyrinkin välttämään tyrmäämistä. Pahinta on olla ansaitun vihan kohteena. Kuinka kammottavaa onkaan nousta oman noloutensa yläpuolelle ja kantaa vastuu teoistaan.

Maailmassa on sekin ihmisryhmä, joka ei alennu riitelemään ollenkaan. Minulle se on pahin hylkäämisen muoto. Kun toinen kääntää selkänsä, ei mitään toivoa enää ole.

Riitelemistä pelätään aivan turhaan. Sehän on keskustelua tärkeistä asioista. Siinä paljastetaan oma riittämättömyys, avuttomuus ja pelot. Hyvä riita on mahdollisuus avoimmuuteen ja yhteiseen kasvuun. Se voi olla kaunein rakkaudentunnustus. Mikä maailmassa on parempaa kuin riidan jälkeinen tajunnanräjäyttävä seksi, anteeksiantaminen ja halaus?

Viereltäni löytyy aina tilaa sille, joka saa aikaan kunnon tappelun.

Suvaitsevaisuudesta

Vaalit on sitten äänestelty ja kaikki puolueet tuntuvat olevan jollain tavalla häviäjiä. Toiset ovat häviäjiä tulosten suhteen ja suomalaiseen tapaan voittajat ovat muuten vaan häviäjiä. Etukäteen annetut lupaukset syödään hallituspaikan kustannuksella.

Kuitenkin humanistin sydäntä järkyttää vaalien suurin häviäjä: Suvaitsevaisuus.

Sosiaalisessa mediassa täyspäisinä ja suvaitsevaisina pitämäni punaviherystäväni lietsovat vihaa vaalituloksesta. Kyseisistä kommenteista paistaa ylemyydentunto ja halventava sävy ns. väärin äänestäneisiin ali-ihmisiin. Tuntuu kuin punaviheraate oikeuttaisi kannattajansa olemaan jalommin ajatteleva yli-ihminen. Nyt natsikortin pystyy osoittamaan muullekin kuin äärioikeistolle.

Joo, tiedän…Fasismi ja punaviherajattelu ovat aatteina valovuoden päästä toisistaan, mutta kummassakaan ei suvaita eriäviä mielipiteitä. On vain yksi totuus, jonka propagandakoneisto on iskoistanut ihmismassan päähän. Hyödyllidet idiootit äänestävät omia etuja vastaan ja lopputulos on kummassakin tapauksessa totalitaarinen yhteiskunta.

Olen usein miettinyt vuoden 1918 punaisen ja valkoisen terrorin kykyä tuhota omaa kansaa. Koko homma tuntuu niin absurdilta, että järki ei riitä tajuamaan tuhoamisen motiiveita. Ehkä vaan on ollut kiva tappaa, kun ei ole ollut yksilöllistä vastuuta. Siksi en pidä lainkaan mahdottomana, että ns. sivistysvaltiossa voidaan kokea uudestaan poliittisia ja etnisiä puhdistuksia. Joukkohurma ja viha ovat pelottava yhdistelmä. Ihminen ei ole 5000 vuodessa muuttunut yhtään. Ainakin käyttäytymissäännöt sosiaalisessa mediassa todistavat tämän.

Politiikka, utopiaa kansalle

Ihanaa, kun kanssakirjoittajani on löytänyt poliittisen kodin. Itse en ole vielä päässyt niin pitkälle, joten otin ulkoisia apuvälineitä avukseni. Vaalikoneet, nuo internetin mukanaan tuomat valinnan helpottimet, valtasivat hetkeksi poliittisen aktivisuuteni.

Katsoin siis, millainen ihminen jakaa mielipiteeni. Laitoin kriteeriksi elämäni nykyisiä perusarvoja: Eutanasian, abortin, ydinvoiman ja turkistarhauksen puolesta. Armeija on ihan kiva paikka, pääsee peräkammarin pojatkin äidin helmoita pois. Vähemmistökiintiöt loukkaavat kaikkien osaamista. Suur-Helsinki/Tampere vois olla ihan kiva juttu. Kirkkoa ei tarvitse naittaa valtioon. Kunnallisia palveluita vois kilpailuttaa. Jani Toivola ja Päivi Räsänen ovat kumpikin metsässä. Kehitysmäärärahat ovat nykyaikaista kolonialismia.

Lisäksi vedin hieman kotiin päin ja halusin etuuksia itseni kaltaisilleni ihmisille: Autoileville, tupakoiville, alkoholia juoville, ansiotyössä käyville, pääomatulottomille, perheellisille ja asuntovelallisille. En siis nähnyt ns. pienen ihmisen etua

Täytin kolmen suurimman median vaalikoneet perusarvoni mielessä. Ja lopputulos oli järkytys. Jokainen vaalikone ehdotti minulle samaa kristillisdemokraattia!

Tunnen itseni ja tiedän kuinka sairaita ajatuksia päässäni liikkuu. Jos joku ehdokas on samaa mieltä kanssani, niin sen pitää olla aika pervo. Siksi en ole aivan vakuuttunut, että juuri vaalikoneen suosittelema henkilö olisi oikea ehdokas edustamaan kansaa, ei edes minua.

Siispä teen äänestyspäätökseni vanhaan tapaan, luotan fiilispohjan tunteeseen ja unohdan järkisyyt. Sillä tavoin ne muutkin äänestää.

Nyt kaikki on selvää

Olen vapautunut kaikesta ylimääräisestä jännityksestä. Sisälläni asunut passiivinen kansalainen on lähtenyt liikkeelle.

Kannattajaystäväni ovat mallikas sekoitus alkukantaisuutta ja rasismia. Erityisen rakkaiksi ovat tulleet lähiöpubin juopot sekä entiset vennamolaiset. Ei tästä kulttuuriperinnöstä voinut kasvaa muuta kuin jotain todella suurta.

Verbaalisesti lahjakkaan johtajamme siistittyä ulkoasua ei pilaa edes nenästä rehottava tupee. Sehän luo vain maanläheisen ja helposti lähestyttävän kuvan. Toivottavasti kasvusto ei tule jatkossakaan häiritsemään katkeamattoman sutkautuspuron virtaa.  

Ymmärrän, mitä minulle puhutaan. Minulle ollaan avoimen rehellisiä. Ratkaisujen aika tulee varmasti myöhemmin.

Tehkäämme siis Suomesta itseohjautuva irrallinen saareke. Suomen kasvun ja kehityksen turvaamme äärioikeistolaisella turvapaikkapolitiikalla. Ydinvoimakysymyskin on ratkaistu - kahteen kertaan. Ja nykytaidehan on paskaa. On ainoastaan suotavaa, että valtiovalta puuttuu tilanteeseen.

Vaihtukoon vanha korruptiovalta!

Vääriä vastauksia? Toivottavasti!

Naispuolisena henkilönä olen syvästi järkyttynyt. Mitä sieltä paljastuikaan, kun vastasin mieltäni askaruttaviin kysymyksiin.

Minkälaisesta ihmisestä tulee pettäjä? Kaikenlaisista. Ei ole olemassa pettäjän profiilia. Heitä ei tunnista ulkonäön tai käytöksen perusteella. Useinkaan he eivät edes tunnista itse itseään.

Miksi pettäjä pettää? Siksi. Ei siihen tarvita mitään erityistä syytä. Tarvitaan vain otollinen tilanne, kylmiä hermoja ja erityisesti kykyä ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan.

Millä pettäjä selittää pettämisen itselleen? Ei millään. Asiaa ei sen kummemmin pohdita. Pettäjä on usein itsekkyyteen taipuvainen. Hän yksinkertaisesti uskoo, että elämä on hänelle velkaa sekä leivän että täytekakun.

Mitä pettäjä pelkää eniten? Kiinnijäämistä. Vasta-alkajan hermot ovat kovimman paineen alla. Niinä hetkinä testataan jääkö pettäminen yhteen kertaan. Ammattipettäjä sen sijaan pelaa varmaa ja harkittua peliä. Hän luottaa kylmän viileästi kykyynsä annostella valheita ja totuuksia sopivassa suhteessa. Hän ei mene paniikkiin yllättävienkään kysymysten edessä.

Mitä hyvää pettämisessä on? Paatuneinkin pettäjä kykenee tuntemaan jonkintasoista syyllisyyttä. Se näkyy arjen hyvinä tekoina ja uhrautumisina.

Milloin pettäjä jää kiinni? Silloin, kun itse päättää niin. Ammattilainen ei koskaan aliarvioi vastustajaansa.

Mulle antoivat lapset saatanan demokratian...

Kun pääsin ekaa kertaa äänestään, niin punnitsin tarkkaan, ketä äänestäisin. Halusin katkaista napanuorani agraarifasistiseen taustaani ja rakentaa yhteiskuntaa kohti mieleistäni arvomaailmaa. No, parikymppinen kun olin, niin eihän päässä liikkunut muu kuin naiset ja viina, joten elämän arvot ja reaaliteetit olivat yksinkertaisia.

Yksikään puolue tai ehdokas ei ollut ottanut ohjelmalistalleen prostituution laillistamista, joten naisnäkökulmaa en saanut äänestyspäätökseeni. Siksi alkoholipoliittinen kannanotto ohjasi sitä. Minulle elämää suurempi asia oli saada viini ja väkevät alkoholijuomat ruokakauppaan.

Aikani vaalilupauksia selatessani päädyin silloiseen Liberiaaliseen kansanpuolueeseen ja siellä ihan mukavan näköiseen tyttöön. Äänestyspäivänä marssin äänestyspaikalle suurin odotuksin. Ei muuta kuin numero lappuun, leimaus, lappu uurnaan ja odottamaan, jospa äänelläni saataisiin kossu kyläkauppaan.

Illalla katselin vaalistudiota, ja ilokseni kuulin, että liberaalien vaaliliitosta oli menossa yksi ehdokas läpi. Sitten heräsin…Vaaliliitosta?? Mikä vitun vaaliliitto? Ymmärsin liberaaalien solmineen liiton kristillisten kanssa ja tietysti siitä liitosta meni läpi kristillinen. Ja arvata saattaa, että kyseinen kristillisten jeesustelija teki edustuskaudellansa kaikkensa, jotta keskioluenkin myynti olisi siirretty yksinoikeudella Alkoon.

Kurjuudella on kiva mässäillä

Japanissa maanjäristysen tuhoamat ydinvoimalat luovat pelkoa, joka täällä Suomessa on vielä turvallisella asteella. Tiedotusvälineissä ollaan vuosikymmenen uutisen äärellä, mutta lukijat alkavat jo turtua huonoihin uutisiin. Enää ei sykähdytä kuollut ihminen, ei kymmenen kuollutta, eikä tuhannet kuolleet. Yksilöt ovat muuttuneet massaksi, ja kolmas räjähtänyt ydinvoimala saa ihmisiltä Paavolipposmaisen kommentin:' So what?'

Tais olla vähän liian tyly aloitus, mutta Iltasanomien otsikointi: "Tuuli kääntyi - radioaktiivinen pilvi karkaakin merelle" saa ainakin minut ajattelemaan toimittajan pettymystä. Tokioon ei tullutkaan radioaktiivista laskeumaa ja tapauksen uutisarvo laskee. Siis eikö nämä kuolleet vielä riittäneet?

Tuhansien ihmisten kuollessa unohtaa helposti, että jokainen kuollut on yksilö. Jokainen ennenaikainen kuolema on tragedia. Jokaisella kuolleella on lähipiirinsä, joka suree menetystään. Jokainen kadonnut luo epätoivoa läheisille, jotka eivät totisesti mieti tapahtuman uutisarvoa. 17 000 kuollutta tai kadonnutta ihmistä on 17 000 erillistä tragediaa.

 On helppo käsitellä tragediaa massana maapallon toisella puolella, missä joditabletit hamstrattuna arvuutellaan uusia uhrilukuja. Jokaisen uuden luvun päivittyessä odotetaan innostuneena uutta, vielä suurempaa lukua. Himoitsemme kokea muihin kohdistuvia murhenäytelmiä. En voi väittää olevani muita parempi, mutta ainakin tiedostan tilanteen raadollisuuden.

Mikäli haluaa ostaa halvalla hyvää omantuntoa, niin kannattaa sytytellä kynttilöitä ja osallistua kollektiivisiin hiljaisiin hetkiin. Sen jälkeen voi asian taas unohtaa ja odottaa into piukeena jotain uutta surtavaa.

Aina ei saavuta edes pronssimitalia

Norjassa on kuulemma hiihtokilpailut. Siellä jaetaan taas kultaa, hopeata ja pronssia. Osansa kunniamaininnoista saavat myös hyvän yrityksen tehneet häviäjät. Suomalaisten tavoitteet asetataan pistesijoille ja mitali olisi kiva bonus. Voittoa pelätään ja samalla pelätään sen mukana tulevaa ahdistusta ja kateutta. Ihan ymmärrettävää. Kuka nyt haluaisi menestystä, jos kylkiäisenä saa vain paskaa.

Esimerkkinä voittajan tuskasta on Putous-sarjan sketsihahmokilpailu. Munamies meni ja voitti. Viikkoakaan ei mennyt, kun kaverin luoman hahmon viihteellisyysarvo nollataan. Tällä kertaa asialla ei yksin ollut lehdistö, vaan hyvää taustatulea antoi munantuottajat. He närkästyivät, kun eivät saaneet hahmoa ilmaiseksi mainoskäyttöön. Kostona menivät julkaiseen keskeneräisten liikeneuvottelujen aihioita. Aion boikotoida munaa ainakin toistaiseksi…makaroonilaatikkoon olis kiva keksiä jokin muu sitkoaine..

Kuka on todellinen voittaja? Onko taitoluistelussa Kiira parempi, koska hän tekee paremman tilin, vai Laura, koska hänellä on mestaruus? Mikä siis on voiton mitta? Minua huomattavasti fiksumpi henkilö on sanonut: "Voittajia ovat yleensä häviäjät, koska he yrittävät vielä kerran. "

Mitä mä tässä mietin. En ole yhtään sen parempi. En ole mikään voittajatyyppi. Mielenkiinto katoaa nopeasti, ellen ole reilusti keskitasoa parempi. En ole valmis tekemään töitä voiton eteen, vaan kaikki pitää tulla ilmaiseksi. Mutta toisaalta, mikäli baarivisan ensi palkinto on neljä isoa ja toinen palkinto myös neljä isoa, niin kyllä ne voitto-oluet aina maistuvat paremmalta.

Miksi siis valitsin tällaisen aiheen…Ainoastaan hakeakseni henkistä yliotetta nettipalaamiseen.  Minut on sysätty syrjään valtaistuimeltani. Olen nyt taas valmis uusiin voittoihin ja pettymyksiin. Kohti äärentöntä ja sen yli.

Jotain paskaa onnesta

Arvoisat lukijamme ovat antaneet palautetta blogimme liiallisen hersyilevästä tekstistä, joka on suorastaan väkipakolla tuotettua teennäistä paskaa. Varsinainen jutun sanoma jää lukijalle epäselväksi ja tekstejä ei jaksa lukea loppuun. En tosin oleta, että tämäkään juttu tuo suurta muutosta tilanteeseen. Aihevalinta on banaali ja tylsä ja minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa onnesta. Valitsinkin tämän aiheen ainoastaan kehittääkseni kirjoitustyyliäni parempaan suuntaan.

Annan ensin näytteen normaalista tekstistäni:

"Miten on mahdollista saavuttaa onni, jos onni on kehityksen tulos ja todellinen kehitys tapahtuu ainoastaan kärsimyksessä? Entä jos onni onkin epätodellinen harhatila, josta on mahdollisuus vapautua kun on oivaltanut kärsimyksen syyn? Silloin myös kysymys elämän tarkoituksesta hajoaa omaan tyhjyyteensä, sillä vapaalla ihmisellä ei ole vangitun käsitteitä. "

Ja hyvät lukijat, olen kanssanne samaa mieltä. Ei tuota jaksa lukea vaikka kuinka yrittäisi.

Nuorena ja tyhmänä ajattelin onnen olevan absoluuttinen tila, joka laskeutuisi päälleni kunhan vaan jaksaisin tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus tehdä mitään sen eteen. Se oli kuin ulkoa annettu lupaus jostain paremmasta - tilasta, jonka saavutettuani olisin ikuisesti onnellinen. Voiko ihminen tosiaankin olla noin tyhmä?

Milloin olin oikeasti onnellinen? Silloin, kun sain olla oma itseni ja minusta välitettiin siitä huolimatta. Silloin kun rakastin, luotin ja toivoin. Silloin, kun näin katseen, joka ymmärsi. Ihania, ohikiitäväviä hetkiä kaikki.

Nykyään uskon, että persoonallisuuttani aidoimmin järkyttäneet tunteet ja ajatukset luovat jollain tapaa kohtaloni. Lähetän alitajuntani toiveet ja pelot lopulta tietoisiksi teoiksi. Välillä menen teoissani yli kykyjeni, mahdollisuuksieni ja lähestyn rajaa, jossa kestoni loppuu. Silti en toivo pieneneviä haasteita vaan kykyä kestää koettelemukset. Onnellisuus ei ole tasainen tie vaan taito edetä miellyttävällä tavalla.  

Tämä on parasta lopettaa tähän. Teksti on edelleen epäloogisesti etenevää hötöä ja ylitursuilevaa paskaa. Onneksi minulla on kyky ja voimaa kohdata tämä epäonnistuminen.  

Vittuilu on välittämistä

Sain eilen viestin ystävältäni: "Sun itsekkyys ei oo näemmä voittanut vielä sun itsehillintää." Vaikka viestin voi ymmärtää vittuiluna kahden negatiivisen tunteen tai mielentilan ristiaallokkon hallitsemattomuuteen, niin loppujen lopuksi koin asian positiivisena. Tuntuu kuin minun itsekkyys ei olekaan vielä tapissa. Minulla on olemassa edes jonkin verran itsehillintää, koska siitä on mainita. Ja jossain on joku, joka vielä vittuilee mulle.

Vaikka vittuilu on ammuttu lonkalta, niin siinä on pistävästi mukana totuutta. Olen vuosien mittaan saanut huijattua omat ajatukseni siihen suuntaan, että olisin empaattinen toiset huomioonottava arjen sankari. Tarkempi tekojeni analysointi tuottaa kuitenkin erilaisen, totuuden mukaiseman tuloksen: Olen itsekäs paskiainen, jolle oma napa on aina tärkein.  Ei siinä paljoa lämmitä se, että olen niin kuin muutkin. Olisin vaan halunnut olla parempi… mikä todistaa itsekyyteni ;).

Ok, nyt siis tiedän ja tunnustan sen, mutta onko sillä mitään merkitystä? Muuttaako se minun käyttäytymistä? Kasvattaako se minusta paremman ihmisen? Pyrinkö tietoisesti jatkossa käyttäytymään epäitsekkäämmin? En tosiaan tiedä, enkä oikein jaksa uskoa. Mutta aina sitä voi toivoa.  Ja vaikka kuinka tekisin ns. hyviä tekoja, motiivina on oman mielen puuterointi tai alitajuntainen tieto: Kyllä minut vielä palkitaan ja pääsen taivaaseen.  Epäitsekkäiden tekojen taustalla on puhdas itsekkyys.

Palatakseni alkuperäiseen viestiin, niin olemme viime aikoina antaneet ystäväni kanssa toisillemme aika rajua vittuilua. Olen huomannut, että kahdenkeskisellä kaksisuuntaisella vittuilulla ei kuitenkaan yritetä kohottaa omaa egoa. Korkeintaan näennäiset sanankäänteet tai tilanteeseen sopivat lohkaisut voivat tuoda lyhytaikaista mielihyvää, mutta tärkeintä on saada kohde ajattelelemaan ja reagoimaan. Vittuilun tarkoistus on saada kohde elämään ja tajuamaan, että hän elää.  

Mitä rajumpaa loukkaamatonta vittuilua, sitä tärkeämpiä ihmiset ovat toisilleen. Vittuilkaa, kommunikoikaa ja hakekaa rajoja sillä viimeisellä tavalla, jonka motiivit eivät ole lähtöisin itsekkyydestä.

Ovi on siellä mistä tulit

Miehien hyvät käytöstavat ovat asioita, jotka parhaimmillaan tekevät naisen elämän hyvin miellyttäväksi. Eräs perinteinen kauniiksi koettu ele on oven avaaminen naiselle. Tämä kulttuurimme helmi kuului aikoinaan jopa ritarihyveisiin. Tarkoituksena oli kuitenkin varmistaa, että mahdollinen salamurhaaja ei voinut iskeä arvon ritariin.

Miksi näinkin ikävällä tavalla naisen arvoa alentava tapa tuo nykypäivänä hymyn lähes jokaisen itseään arvostavan naisen huulille? Luojalle kiitos, että tiukat sukupuoliroolit murtuvat ajan myötä. On poikkeuksetta selvää, että käyttäytymisroolien monipuolistaminen ajaa molempien sukupuolien etua.

Niinpä minäkin päätin - ainakin hetkeksi - hylätä traditionaaliset naiseuteen sitkeästi pesiytyneet myytit. Päätin näyttää miehille oven paikan. Näistä hyvin itsekkäistä ja sukupuolinormeja rikkovista lähtökohdista aloin edistää projektiani.

Ensimmäisen uhrini tapasin baarireissulla. Pitkä, komea ja kaikin puolin ulkoisesti pätevä uros asteli luokseni. Illan päätteeksi annoin miehen kutsua itsensä luokseni. Kotiini päästyämme tämä herrasmieheltä tuntunut mies meni vessaan. Ahdistava ja lähes traumaattinen yllätys oli, kun hän jätti vessan oven sepposen selälleen. Jo lorinaa kuunnellessani tiesin, mitä tulen tekemään. Vain ikään kuin päätökseni vahvistukseksi, mies jätti myös kätensä pesemättä. Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin näyttää miehelle brutaalisti ovea. Tuntui kuin jotain peruuttamatonta, mutta enimmäkseen positiivista olisi tapahtunut. Ovi oli saanut uuden merkityksen.

Seuraava episodi olikin jo erityisen koominen. Mukavan oloinen mies oli jostain syystä päästetty luokseni. Kesken kiivaimman keskustelun sain yllättäen puhelun toiselta mieheltä. Hetken mielijohteesta päätin näyttää ensimmäiselle kaverille ovea. Huvittavaksi tapauksen tekee se, että miehet kohtaisivat toisensa rappukäytävässä ja kenellekään ei jäänyt epäselväksi tilanteen käänne. Tälläkään kertaa ovea ei tarvinnut avata kuin kerran.  

Nähdäkseni kykenin laajentamaan sukupuolirooliani. En ollutkaan se hymyilevä nainen, joka kiittää oven aukaisemisesta. Olin itsetietoinen, oman asiani tunteva nainen. Ovi ei enää näyttäytynyt naista alistavana elementtinä, vaan välineenä, jonka hallinta oli minulla.

PS. Historiassakin on monia näyttöjä vastaanvanlaisista tilanteista. Jo ennen Kristuksen syntymää oli yleistä ns. ikkunasta heittäminen, jota kutsutaan myös defenestraatioksi. Uskon, että nyky-yhteiskunnan miehet voidaan jopa pikkuhiljaa kouluttaa itsenäisiksi "Kölnin defenestraation" harjoittajiksi. He voivat siis parhaimmillaan hypätä oma-aloitteisesti ikkunasta.

Kansallista itsetuntoa metsästämässä

Sunnuntaina raivattiin Barcelonasta Passeig de Gracia kadulta Francon aikainen muistomerkki. Patsas itse ei ollut mikään Francon näköispatsas, vaan nainen, jolla oli kädessään laakerikimppu ja pieni voitonjumala. Kyseiset symbolit kuvastivat Francon ajan fasismia, kuten sirppi ja vasara kommunismin terroria. Francon aikaan eläneet ihmiset olivat iloinneet viimeisen julkisen Francon ajan muistomerkin poistumisesta Kataloniasta.

Patsaiden pystyttäminen ja varsinkin niiden poistaminen aiheuttavat suuria tunteita. Itä-Euroopasta ei enää löydy Leninin patsaita ja Irakista Saddamin patsaat kaatuivat liittoutuneitten tankkien hyökkäyslinjan mukana. Vallankumouksen/-kaappamisen pakollinen kuriositeetti on vanhan vallan ulkoisten tunnisteitten tuhoaminen. Itsetunnoltaan vahvat kansat häpeävät menneisyyttään, tuhoavat vanhan vallan symbolit ja häntä heiluen tervehtivät uusia isäntiä. Olisi toivottavaa, että patsaan kaatamisen yhteydessä tuhottaisiin myös jalustat.

On helppoa vastustaa kaikkia uusia patsaita turhana hömpötyksenä tai henkilöpalvontana. Mutta todellisuudessa ne kuvaavat oman aikansa kulttuurihistoriaa. On sääli, että seuraavat sukupolvet eivät aina näe aikaisempien sukupolvien palvonnan kohteita.

Myönnän toki, että tunnen Hakaniemessä suurta puistatusta nähdessäni Maailman Rauha patsaan. Patsas on niin suomettunut, että häpeän kansani menneisyttä. Tosin, annoin ylen jo aikoinaan, kun patsas pystytettiin. Patsas ajaa nykyään asiansa erittäin hyvin. Se saa aikaan voimakkaita reaktioita ja tunteita, kuten taiteen pitääkin saada. Pystyttäessä, sen piti kuvata kansojen välistä ystävyyttä, mutta nykyään se muistuttaa satelliittivaltion asemaa kansainvälisessä politiikassa. Samalla se hivelee itsetuntoamme: Me pystymme elämään suomettuneen menneisyytemme kanssa. Vaikka häpeäisimme sitä, niin emme ainakaan peittele.

Kaksinaismoralismi kunniaan

Onko ahdasmielisyyden kääntöpuolena yhteiskunnan kaikkia tasoja näennäisesti rapauttava kaksinaismoralismi? Ovatko liian tiukat moraalisäännöt vääristäneet näkemyksemme oikeasta ja väärästä? Ja voiko moraalisiin kysymyksiin edes vastata elämättä tilanteita, joissa kysymys kaksinaismoralismista syntyy?

Jo lapsuudessa opimme kultaisia sääntöjä ja moraalisia ohjenuoria. Ne luovat turvaa ja ovat kuin käsi kädessämme pimeällä tiellä. Aikuiseksi kasvaminen alkaa, kun huomaamme, että moraalinvartijamme murskaavat kaiken opettamansa ja enemmänkin.

Seuraavassa vaiheessa kehitämme kauniin illuusion siitä, minkälaisten arvovalintojen mukaisessa maailmassa haluamme elää. Kuvittelemme jopa, että moraaliset arvomme ovat omia valintoja. Usein miten ne kuvaavat kuitenkin ahdasmielisen yhteiskuntamme keinotekoisia normeja ja edustavat pahimmillaan ohimeneviä trendejä.

Älkääkä käsittäkö väärin, seison vankasti omien moraalisten valintojeni takana ja puolustan viimeiseen asti tasa-arvoista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa länsimaista liberalismiani. Väitän kuitenkin, että moraali estää (ainakin osittain) kyseenalaistamisen, vapauden ja kasvun uuteen.

Uskon, että parhaimmillaan kaksinaismoralistiset kokemukset vievät yhteiskuntaamme eteenpäin.  Ne luovat uusia trendejä ja jopa normeja, jotka vievät meitä kohti puhtaampia kokemuksia. Ne voivat avata ovia, joiden takana on maailma, josta emme uskaltaneet uneksiakaan. Onko todellista viisautta lopulta se, että ymmärtää moraalisen käyttäytymisen mahdottomuuden ja armahtaa itsensä?

Ahdasmielisyydestä minä huudan sinua, Herra

Ajellessani muutama päivä sitten kotiin, kuuntelin radiosta toimittajien analyysiä Raptorin ”Ou Beibi” kappaleesta. Toimittajat ihmettelivät, miten yli 20 vuotta sitten on voitu tehdä tällaista musiikkia, joka jopa nykyään olisi tavallisten normien vastainen. Sain sellaisen kuvan, että tämä aika olisi toimittajien mielestä mielipideilmastoltaan vapaamielisempi.

Jo se, että asiaa pitää nykyään päivitellä ja ihmetellä, osoittaa tilanteen olevan täysin päinvastainen.  Internetin mukana tuoma informaatioähky ei ole muuttanut ajatusmaailmaamme vapaamielisemmäksi, vaan se on tuonut mukanaan uusia itsesensuurinormeja. Kaikki otetaan tosissaan ja kujeilulle ei anneta tilaa. Kun laulussa kerrotaan: ”otetaan faijasi mukaan kimppaan, olenhan jo kyllästynyt pelkkään pimppaan…” asia käsitetään kirjaimellisesti ja kuvitellaan tapahtuma todellisena. Kappaleen ilmestyessä ihmeteltiin enemmään rytmin uutta beatia ja sanat käsitettiin vain vitsinä, jota ei ollut tarkoitus ottaa tosissaan eikä varsinkaan toteuttaa.

Olemme matkalla syvemmälle ja syvemmälle ahdasmielisyyden maailmaan. Se, että sukupolvellamme on paremmat ja tehokkaamat raskauden ehkäisykeinot, ei tee meistä sen vapaamielisempiä. Uskokaa tai älkää, niin aikaisemmat sukupolvet ovat harrastaneet villiä seksiä, 70- luvun alussa Suomessa oli suurempi huumeongelma kuin nyt ja Weimarin tasavallassa homoseksuaalisuus oli vapaamielisempää kuin vihreitten puoluekokouksessa.

Olisi todella mielenkiintoista seurata sitä keskustelua, mikäli Hugo Simberg maalaisi Tampereen tuomiokirkon freskot tässä ajassa. Aikoinaan keskustelua, ihmettelyä, päivittelyä ja pahennusta aiheutti katossa oleva käärme

Sekä kuoleman puutarha

Lehterin kaidetta kiertävä fresko köynnöksenkantajat, jossa 12 alastonta pikkupoikaa kannattaa ruusuköynnöstä, aiheutti huomattavasti lievempää pahennusta.

Pahennuksesta huolimatta freskot maalattiin ja ne sai säilyä seinällä taiteilijan näkemyksen mukaisesti. Eikä taiteilijaa syytetty tai tuomittu oikeudessa.

Vaikka freskoja ihaillaan nykyään symbolismin merkkipaaluna, niin uskallan väittää, että nykyisen pedofiilikäsitysten mukaan alastomia pikkupoikia ei voi piirtää uusina tuotoksina kirkon seinään. Voi tulla vielä aika, jolloin freskoa vaaditaan poistettavaksi epäsiveellisyyteen viitaten. Elämme kovia aikoja, mutta voi olla että kovemmat ajat ovat vielä edessä.

Mene nukkumaan

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä käsitystäni Jumalasta, mutta keskellä kriisiäni en ole ollut ollenkaan kiinnostunut miettimään teologisia näkemyksiäni. Tunsin saavuttaneeni sellaisen toivottomuuden ja epätoivon tilan, että en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähestyä Jumalaa avun toivossa.

"Maailmankaikkeudessa on paljon suuria ja merkittäviä asioita, joiden puolesta haluaisin rukoilla. Tänään Jumalani, tulen kuitenkin pienen elämäni kanssa luoksesi. Pahoittelen, etten ole aiemmin puhunut tästä sinulle, mutta olen pahassa pulassa"

 Se ajatus sai minut itkemään entistä enemmän. Jumala antoi minun koota itseni, jotta pystyin jatkamaan. "En ole erityisen hyvä rukoilemaan, kuten tiedät. Mutta voisitko olla kiltti ja auttaa minua? Tarvitsen epätoivoisesti apuasi ja opastustasi." Ja niin se rukous supistui yhteen pyyntöön  - Ole kiltti, kerro mitä minä teen - jota hoin uudestaan ja uudestaan. En tiedä kuinka monta kertaa anelin. Tiedän vain, että rukoilin kuin joku, joka anelee henkensä edestä. Ja itkin aivan lohduttomasti. Kunnes aivan yllättäen huomasin, etten enää itkenyt. Surkeuteni oli imaistu minusta ulos. Nostin otsani lattiasta, nousin ihmeissäni istumaan ja mietin, että näkisinkö jonkin jumalallisen olennon, joka oli saanut itkuni loppumaan. Mutta ei siellä ketään ollut, olin yksi. Hiljaisuus oli niin ainutkertaista, etten halunnut edes hengittää ulos, koska pelkäsin säikäyttäväni sen pois. En tiedä milloin olisin kokenut niin rikkumatonta rauhaa.

Sitten kuulin äänen, oman ääneni, se kuului sisältäni. Koskaan ennen ääneni ei ollut kuulostanut siltä. Se oli minun ääneni, mutta se oli täysin tyyni, täynnä viisautta ja myötätuntoa. Siltä ääneni varmasti kuulostaisi, jos olisin joskus kokenut elämässäni rakkautta ja varmuutta samaan aikaan. Miten edes voisin kuvailla siitä äänestä huokuvaa lempeyttä, kun se antoi minulle vastauksen, joka sinetöi uskoni johonkin jumalalliseen. Ääni sanoi: Mene nukkumaan.

Oli päivänselvää, etten voinut tehdä siinä tilanteessa mitään muuta. Mitään muuta vastausta en olisi hyväksynyt. En olisi luottanut voimakkaaseen jylisevään ääneen, joka olisi sanonut, että etsi elämällesi tarkoitus. Se ei olisi ollut todellista viisautta. Todellinen viisaus antaa kulloiseenkin hetkeen sopivan ainoan mahdollisen vastauksen ja sinä yönä nukkumaan meneminen oli ainoa mahdollinen vastaus."Mene nukkumaan, sillä sinun ei tarvitse tietää lopullista vastausta nyt yhdeltä aamuyöllä. Mene nukkumaan, sillä nyt sinun ei tarvitse muuta kuin levätä ja pitää itsestäsi hyvää huolta. Mene nukkumaan, jotta olet riittävän vahva jaksaaksesi, kun myrsky tulee. Ja myrsky on tulossa, mutta ei tänä yönä. Mene nukkumaan."

Sitä, mitä sinä yönä tapahtui, kutsuisin uskonnollisen keskustelun avaukseksi. Avoimen ja tutkiskelevan dialogin ensimmäisiksi sanoiksi - dialogin, joka vei minut sinä yönä hyvin lähelle Jumalaa.

Ammutaanhan hevosiakin

Aamuinen uutinen Susanah Yorkin kuolemasta palautti mieleen elokuvan They Shoot Horses, Don’t They? Näin elokuvan ensimmäisen kerran kesken kiihkentä kasvukauttani ja sen vaikutuksia ei voi kiistää nykyiseen maailmankatsomukseeni. Eli kaikkia mieleni outouksia ei voi laittaa geneettisen perimän ja kasvatuksen syyksi. Mukana on siis omiakin valintoja.

Vaikka elokuva on yli 40 vuotta vanha ja se kuvaa 80 vuoden takaista tilannetta, niin draamakuvaus ei ole vanhentunut. Tapahtumat sijoittautuvat suuren laman aikaiseen taloudelliseen hätään ja ihmisen häikäilymättömyyteen käyttää muita surutta hyväksi. Tarinan kulissina toimii maratontanssikilpailu, jossa kilpailun häviäjät saavat osallistua vain viihteen tekemiseen. Tosin tässä tarinassa voittajaakin viilataan linssiin. Kun nykyistä tosiTV formaattia vertaa 80 vuoden takaiseen maratontanssikilpailuun, ei voi kuin hämmästellä rahastusprosessin samankaltaisuutta. Mikään ei ole muuttunut ihmisen kulttuurihistorian aikana; Aina on huijareita, huijattavia ja tyydytystään peittävää yleisöä.

Elokuvan loppukohtaus on jättänyt tajuntaan ikuisen muistijäljen. Jo se oli kiehtovaa, ettei Hollywood tuotantoon tullut perinteistä onnellista loppua. Mutta suurempi arvoitus on miehen motiivi auttaa naista. Oliko taustalla vilpitön rakkaus vai laman aiheuttama ihmishengen arvon inflaatio?  Vai oliko kaveri yksinkertaisesti tyhmä?  No, joka tapauksessa elokuvakin perustuu kirjoitettuun fiktioon, joten kannattaako motiiveja analysoida.