Aamuinen uutinen Susanah Yorkin kuolemasta palautti mieleen elokuvan They Shoot Horses, Don’t They? Näin elokuvan ensimmäisen kerran kesken kiihkentä kasvukauttani ja sen vaikutuksia ei voi kiistää nykyiseen maailmankatsomukseeni. Eli kaikkia mieleni outouksia ei voi laittaa geneettisen perimän ja kasvatuksen syyksi. Mukana on siis omiakin valintoja.
Vaikka elokuva on yli 40 vuotta vanha ja se kuvaa 80 vuoden takaista tilannetta, niin draamakuvaus ei ole vanhentunut. Tapahtumat sijoittautuvat suuren laman aikaiseen taloudelliseen hätään ja ihmisen häikäilymättömyyteen käyttää muita surutta hyväksi. Tarinan kulissina toimii maratontanssikilpailu, jossa kilpailun häviäjät saavat osallistua vain viihteen tekemiseen. Tosin tässä tarinassa voittajaakin viilataan linssiin. Kun nykyistä tosiTV formaattia vertaa 80 vuoden takaiseen maratontanssikilpailuun, ei voi kuin hämmästellä rahastusprosessin samankaltaisuutta. Mikään ei ole muuttunut ihmisen kulttuurihistorian aikana; Aina on huijareita, huijattavia ja tyydytystään peittävää yleisöä.
Elokuvan loppukohtaus on jättänyt tajuntaan ikuisen muistijäljen. Jo se oli kiehtovaa, ettei Hollywood tuotantoon tullut perinteistä onnellista loppua. Mutta suurempi arvoitus on miehen motiivi auttaa naista. Oliko taustalla vilpitön rakkaus vai laman aiheuttama ihmishengen arvon inflaatio? Vai oliko kaveri yksinkertaisesti tyhmä? No, joka tapauksessa elokuvakin perustuu kirjoitettuun fiktioon, joten kannattaako motiiveja analysoida.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti