Onko ahdasmielisyyden kääntöpuolena yhteiskunnan kaikkia tasoja näennäisesti rapauttava kaksinaismoralismi? Ovatko liian tiukat moraalisäännöt vääristäneet näkemyksemme oikeasta ja väärästä? Ja voiko moraalisiin kysymyksiin edes vastata elämättä tilanteita, joissa kysymys kaksinaismoralismista syntyy?
Jo lapsuudessa opimme kultaisia sääntöjä ja moraalisia ohjenuoria. Ne luovat turvaa ja ovat kuin käsi kädessämme pimeällä tiellä. Aikuiseksi kasvaminen alkaa, kun huomaamme, että moraalinvartijamme murskaavat kaiken opettamansa ja enemmänkin.
Seuraavassa vaiheessa kehitämme kauniin illuusion siitä, minkälaisten arvovalintojen mukaisessa maailmassa haluamme elää. Kuvittelemme jopa, että moraaliset arvomme ovat omia valintoja. Usein miten ne kuvaavat kuitenkin ahdasmielisen yhteiskuntamme keinotekoisia normeja ja edustavat pahimmillaan ohimeneviä trendejä.
Älkääkä käsittäkö väärin, seison vankasti omien moraalisten valintojeni takana ja puolustan viimeiseen asti tasa-arvoista, ihmisoikeuksia kunnioittavaa länsimaista liberalismiani. Väitän kuitenkin, että moraali estää (ainakin osittain) kyseenalaistamisen, vapauden ja kasvun uuteen.
Uskon, että parhaimmillaan kaksinaismoralistiset kokemukset vievät yhteiskuntaamme eteenpäin. Ne luovat uusia trendejä ja jopa normeja, jotka vievät meitä kohti puhtaampia kokemuksia. Ne voivat avata ovia, joiden takana on maailma, josta emme uskaltaneet uneksiakaan. Onko todellista viisautta lopulta se, että ymmärtää moraalisen käyttäytymisen mahdottomuuden ja armahtaa itsensä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti