Sunnuntaina raivattiin Barcelonasta Passeig de Gracia kadulta Francon aikainen muistomerkki. Patsas itse ei ollut mikään Francon näköispatsas, vaan nainen, jolla oli kädessään laakerikimppu ja pieni voitonjumala. Kyseiset symbolit kuvastivat Francon ajan fasismia, kuten sirppi ja vasara kommunismin terroria. Francon aikaan eläneet ihmiset olivat iloinneet viimeisen julkisen Francon ajan muistomerkin poistumisesta Kataloniasta.
Patsaiden pystyttäminen ja varsinkin niiden poistaminen aiheuttavat suuria tunteita. Itä-Euroopasta ei enää löydy Leninin patsaita ja Irakista Saddamin patsaat kaatuivat liittoutuneitten tankkien hyökkäyslinjan mukana. Vallankumouksen/-kaappamisen pakollinen kuriositeetti on vanhan vallan ulkoisten tunnisteitten tuhoaminen. Itsetunnoltaan vahvat kansat häpeävät menneisyyttään, tuhoavat vanhan vallan symbolit ja häntä heiluen tervehtivät uusia isäntiä. Olisi toivottavaa, että patsaan kaatamisen yhteydessä tuhottaisiin myös jalustat.
On helppoa vastustaa kaikkia uusia patsaita turhana hömpötyksenä tai henkilöpalvontana. Mutta todellisuudessa ne kuvaavat oman aikansa kulttuurihistoriaa. On sääli, että seuraavat sukupolvet eivät aina näe aikaisempien sukupolvien palvonnan kohteita.
Myönnän toki, että tunnen Hakaniemessä suurta puistatusta nähdessäni Maailman Rauha patsaan. Patsas on niin suomettunut, että häpeän kansani menneisyttä. Tosin, annoin ylen jo aikoinaan, kun patsas pystytettiin. Patsas ajaa nykyään asiansa erittäin hyvin. Se saa aikaan voimakkaita reaktioita ja tunteita, kuten taiteen pitääkin saada. Pystyttäessä, sen piti kuvata kansojen välistä ystävyyttä, mutta nykyään se muistuttaa satelliittivaltion asemaa kansainvälisessä politiikassa. Samalla se hivelee itsetuntoamme: Me pystymme elämään suomettuneen menneisyytemme kanssa. Vaikka häpeäisimme sitä, niin emme ainakaan peittele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti