Jotain paskaa onnesta

Arvoisat lukijamme ovat antaneet palautetta blogimme liiallisen hersyilevästä tekstistä, joka on suorastaan väkipakolla tuotettua teennäistä paskaa. Varsinainen jutun sanoma jää lukijalle epäselväksi ja tekstejä ei jaksa lukea loppuun. En tosin oleta, että tämäkään juttu tuo suurta muutosta tilanteeseen. Aihevalinta on banaali ja tylsä ja minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa onnesta. Valitsinkin tämän aiheen ainoastaan kehittääkseni kirjoitustyyliäni parempaan suuntaan.

Annan ensin näytteen normaalista tekstistäni:

"Miten on mahdollista saavuttaa onni, jos onni on kehityksen tulos ja todellinen kehitys tapahtuu ainoastaan kärsimyksessä? Entä jos onni onkin epätodellinen harhatila, josta on mahdollisuus vapautua kun on oivaltanut kärsimyksen syyn? Silloin myös kysymys elämän tarkoituksesta hajoaa omaan tyhjyyteensä, sillä vapaalla ihmisellä ei ole vangitun käsitteitä. "

Ja hyvät lukijat, olen kanssanne samaa mieltä. Ei tuota jaksa lukea vaikka kuinka yrittäisi.

Nuorena ja tyhmänä ajattelin onnen olevan absoluuttinen tila, joka laskeutuisi päälleni kunhan vaan jaksaisin tarpeeksi kärsivällisesti odottaa. Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus tehdä mitään sen eteen. Se oli kuin ulkoa annettu lupaus jostain paremmasta - tilasta, jonka saavutettuani olisin ikuisesti onnellinen. Voiko ihminen tosiaankin olla noin tyhmä?

Milloin olin oikeasti onnellinen? Silloin, kun sain olla oma itseni ja minusta välitettiin siitä huolimatta. Silloin kun rakastin, luotin ja toivoin. Silloin, kun näin katseen, joka ymmärsi. Ihania, ohikiitäväviä hetkiä kaikki.

Nykyään uskon, että persoonallisuuttani aidoimmin järkyttäneet tunteet ja ajatukset luovat jollain tapaa kohtaloni. Lähetän alitajuntani toiveet ja pelot lopulta tietoisiksi teoiksi. Välillä menen teoissani yli kykyjeni, mahdollisuuksieni ja lähestyn rajaa, jossa kestoni loppuu. Silti en toivo pieneneviä haasteita vaan kykyä kestää koettelemukset. Onnellisuus ei ole tasainen tie vaan taito edetä miellyttävällä tavalla.  

Tämä on parasta lopettaa tähän. Teksti on edelleen epäloogisesti etenevää hötöä ja ylitursuilevaa paskaa. Onneksi minulla on kyky ja voimaa kohdata tämä epäonnistuminen.  

Vittuilu on välittämistä

Sain eilen viestin ystävältäni: "Sun itsekkyys ei oo näemmä voittanut vielä sun itsehillintää." Vaikka viestin voi ymmärtää vittuiluna kahden negatiivisen tunteen tai mielentilan ristiaallokkon hallitsemattomuuteen, niin loppujen lopuksi koin asian positiivisena. Tuntuu kuin minun itsekkyys ei olekaan vielä tapissa. Minulla on olemassa edes jonkin verran itsehillintää, koska siitä on mainita. Ja jossain on joku, joka vielä vittuilee mulle.

Vaikka vittuilu on ammuttu lonkalta, niin siinä on pistävästi mukana totuutta. Olen vuosien mittaan saanut huijattua omat ajatukseni siihen suuntaan, että olisin empaattinen toiset huomioonottava arjen sankari. Tarkempi tekojeni analysointi tuottaa kuitenkin erilaisen, totuuden mukaiseman tuloksen: Olen itsekäs paskiainen, jolle oma napa on aina tärkein.  Ei siinä paljoa lämmitä se, että olen niin kuin muutkin. Olisin vaan halunnut olla parempi… mikä todistaa itsekyyteni ;).

Ok, nyt siis tiedän ja tunnustan sen, mutta onko sillä mitään merkitystä? Muuttaako se minun käyttäytymistä? Kasvattaako se minusta paremman ihmisen? Pyrinkö tietoisesti jatkossa käyttäytymään epäitsekkäämmin? En tosiaan tiedä, enkä oikein jaksa uskoa. Mutta aina sitä voi toivoa.  Ja vaikka kuinka tekisin ns. hyviä tekoja, motiivina on oman mielen puuterointi tai alitajuntainen tieto: Kyllä minut vielä palkitaan ja pääsen taivaaseen.  Epäitsekkäiden tekojen taustalla on puhdas itsekkyys.

Palatakseni alkuperäiseen viestiin, niin olemme viime aikoina antaneet ystäväni kanssa toisillemme aika rajua vittuilua. Olen huomannut, että kahdenkeskisellä kaksisuuntaisella vittuilulla ei kuitenkaan yritetä kohottaa omaa egoa. Korkeintaan näennäiset sanankäänteet tai tilanteeseen sopivat lohkaisut voivat tuoda lyhytaikaista mielihyvää, mutta tärkeintä on saada kohde ajattelelemaan ja reagoimaan. Vittuilun tarkoistus on saada kohde elämään ja tajuamaan, että hän elää.  

Mitä rajumpaa loukkaamatonta vittuilua, sitä tärkeämpiä ihmiset ovat toisilleen. Vittuilkaa, kommunikoikaa ja hakekaa rajoja sillä viimeisellä tavalla, jonka motiivit eivät ole lähtöisin itsekkyydestä.

Ovi on siellä mistä tulit

Miehien hyvät käytöstavat ovat asioita, jotka parhaimmillaan tekevät naisen elämän hyvin miellyttäväksi. Eräs perinteinen kauniiksi koettu ele on oven avaaminen naiselle. Tämä kulttuurimme helmi kuului aikoinaan jopa ritarihyveisiin. Tarkoituksena oli kuitenkin varmistaa, että mahdollinen salamurhaaja ei voinut iskeä arvon ritariin.

Miksi näinkin ikävällä tavalla naisen arvoa alentava tapa tuo nykypäivänä hymyn lähes jokaisen itseään arvostavan naisen huulille? Luojalle kiitos, että tiukat sukupuoliroolit murtuvat ajan myötä. On poikkeuksetta selvää, että käyttäytymisroolien monipuolistaminen ajaa molempien sukupuolien etua.

Niinpä minäkin päätin - ainakin hetkeksi - hylätä traditionaaliset naiseuteen sitkeästi pesiytyneet myytit. Päätin näyttää miehille oven paikan. Näistä hyvin itsekkäistä ja sukupuolinormeja rikkovista lähtökohdista aloin edistää projektiani.

Ensimmäisen uhrini tapasin baarireissulla. Pitkä, komea ja kaikin puolin ulkoisesti pätevä uros asteli luokseni. Illan päätteeksi annoin miehen kutsua itsensä luokseni. Kotiini päästyämme tämä herrasmieheltä tuntunut mies meni vessaan. Ahdistava ja lähes traumaattinen yllätys oli, kun hän jätti vessan oven sepposen selälleen. Jo lorinaa kuunnellessani tiesin, mitä tulen tekemään. Vain ikään kuin päätökseni vahvistukseksi, mies jätti myös kätensä pesemättä. Siinä tilanteessa en voinut muuta kuin näyttää miehelle brutaalisti ovea. Tuntui kuin jotain peruuttamatonta, mutta enimmäkseen positiivista olisi tapahtunut. Ovi oli saanut uuden merkityksen.

Seuraava episodi olikin jo erityisen koominen. Mukavan oloinen mies oli jostain syystä päästetty luokseni. Kesken kiivaimman keskustelun sain yllättäen puhelun toiselta mieheltä. Hetken mielijohteesta päätin näyttää ensimmäiselle kaverille ovea. Huvittavaksi tapauksen tekee se, että miehet kohtaisivat toisensa rappukäytävässä ja kenellekään ei jäänyt epäselväksi tilanteen käänne. Tälläkään kertaa ovea ei tarvinnut avata kuin kerran.  

Nähdäkseni kykenin laajentamaan sukupuolirooliani. En ollutkaan se hymyilevä nainen, joka kiittää oven aukaisemisesta. Olin itsetietoinen, oman asiani tunteva nainen. Ovi ei enää näyttäytynyt naista alistavana elementtinä, vaan välineenä, jonka hallinta oli minulla.

PS. Historiassakin on monia näyttöjä vastaanvanlaisista tilanteista. Jo ennen Kristuksen syntymää oli yleistä ns. ikkunasta heittäminen, jota kutsutaan myös defenestraatioksi. Uskon, että nyky-yhteiskunnan miehet voidaan jopa pikkuhiljaa kouluttaa itsenäisiksi "Kölnin defenestraation" harjoittajiksi. He voivat siis parhaimmillaan hypätä oma-aloitteisesti ikkunasta.