Vittuilu on välittämistä

Sain eilen viestin ystävältäni: "Sun itsekkyys ei oo näemmä voittanut vielä sun itsehillintää." Vaikka viestin voi ymmärtää vittuiluna kahden negatiivisen tunteen tai mielentilan ristiaallokkon hallitsemattomuuteen, niin loppujen lopuksi koin asian positiivisena. Tuntuu kuin minun itsekkyys ei olekaan vielä tapissa. Minulla on olemassa edes jonkin verran itsehillintää, koska siitä on mainita. Ja jossain on joku, joka vielä vittuilee mulle.

Vaikka vittuilu on ammuttu lonkalta, niin siinä on pistävästi mukana totuutta. Olen vuosien mittaan saanut huijattua omat ajatukseni siihen suuntaan, että olisin empaattinen toiset huomioonottava arjen sankari. Tarkempi tekojeni analysointi tuottaa kuitenkin erilaisen, totuuden mukaiseman tuloksen: Olen itsekäs paskiainen, jolle oma napa on aina tärkein.  Ei siinä paljoa lämmitä se, että olen niin kuin muutkin. Olisin vaan halunnut olla parempi… mikä todistaa itsekyyteni ;).

Ok, nyt siis tiedän ja tunnustan sen, mutta onko sillä mitään merkitystä? Muuttaako se minun käyttäytymistä? Kasvattaako se minusta paremman ihmisen? Pyrinkö tietoisesti jatkossa käyttäytymään epäitsekkäämmin? En tosiaan tiedä, enkä oikein jaksa uskoa. Mutta aina sitä voi toivoa.  Ja vaikka kuinka tekisin ns. hyviä tekoja, motiivina on oman mielen puuterointi tai alitajuntainen tieto: Kyllä minut vielä palkitaan ja pääsen taivaaseen.  Epäitsekkäiden tekojen taustalla on puhdas itsekkyys.

Palatakseni alkuperäiseen viestiin, niin olemme viime aikoina antaneet ystäväni kanssa toisillemme aika rajua vittuilua. Olen huomannut, että kahdenkeskisellä kaksisuuntaisella vittuilulla ei kuitenkaan yritetä kohottaa omaa egoa. Korkeintaan näennäiset sanankäänteet tai tilanteeseen sopivat lohkaisut voivat tuoda lyhytaikaista mielihyvää, mutta tärkeintä on saada kohde ajattelelemaan ja reagoimaan. Vittuilun tarkoistus on saada kohde elämään ja tajuamaan, että hän elää.  

Mitä rajumpaa loukkaamatonta vittuilua, sitä tärkeämpiä ihmiset ovat toisilleen. Vittuilkaa, kommunikoikaa ja hakekaa rajoja sillä viimeisellä tavalla, jonka motiivit eivät ole lähtöisin itsekkyydestä.