Kurjuudella on kiva mässäillä

Japanissa maanjäristysen tuhoamat ydinvoimalat luovat pelkoa, joka täällä Suomessa on vielä turvallisella asteella. Tiedotusvälineissä ollaan vuosikymmenen uutisen äärellä, mutta lukijat alkavat jo turtua huonoihin uutisiin. Enää ei sykähdytä kuollut ihminen, ei kymmenen kuollutta, eikä tuhannet kuolleet. Yksilöt ovat muuttuneet massaksi, ja kolmas räjähtänyt ydinvoimala saa ihmisiltä Paavolipposmaisen kommentin:' So what?'

Tais olla vähän liian tyly aloitus, mutta Iltasanomien otsikointi: "Tuuli kääntyi - radioaktiivinen pilvi karkaakin merelle" saa ainakin minut ajattelemaan toimittajan pettymystä. Tokioon ei tullutkaan radioaktiivista laskeumaa ja tapauksen uutisarvo laskee. Siis eikö nämä kuolleet vielä riittäneet?

Tuhansien ihmisten kuollessa unohtaa helposti, että jokainen kuollut on yksilö. Jokainen ennenaikainen kuolema on tragedia. Jokaisella kuolleella on lähipiirinsä, joka suree menetystään. Jokainen kadonnut luo epätoivoa läheisille, jotka eivät totisesti mieti tapahtuman uutisarvoa. 17 000 kuollutta tai kadonnutta ihmistä on 17 000 erillistä tragediaa.

 On helppo käsitellä tragediaa massana maapallon toisella puolella, missä joditabletit hamstrattuna arvuutellaan uusia uhrilukuja. Jokaisen uuden luvun päivittyessä odotetaan innostuneena uutta, vielä suurempaa lukua. Himoitsemme kokea muihin kohdistuvia murhenäytelmiä. En voi väittää olevani muita parempi, mutta ainakin tiedostan tilanteen raadollisuuden.

Mikäli haluaa ostaa halvalla hyvää omantuntoa, niin kannattaa sytytellä kynttilöitä ja osallistua kollektiivisiin hiljaisiin hetkiin. Sen jälkeen voi asian taas unohtaa ja odottaa into piukeena jotain uutta surtavaa.